Kahdeskymmenesneljäs luukku

Aamulla join kahvia ja katselin täkänääni. Se on semmoinen melko perinteinen häätäkänä: tyttö, poika, talo, heppa, kana ja puu. Sitä vartenhan näitä häätekstiilejä satoja tunteja kudotaan, että silloin kaikki on täydellistä, kun on mies ja nainen ja rakkautta ilmassa.

Minustakin rakkaus on niin ihanaa, että sille sopisi tehdä vaikka minkälaisia käsitöitä. Ainakin nyt sellaisia, missä mies on rakastunut mieheen ja nainen naiseen ja mennään naimisiin tai ollaan menemättä.

Ja minunkin kodissani on ihan kamalasti rakkautta. Vaikka täällä ei käy kuukausiin kukaan edes kylässä, elän joka päivä keskellä rakkautta ja rakastan. Olen onnellinen ihminen. Sopii minullekin kutoa onnellisia täkänöjä.

(klikkaamalla kuvia pääset isoihin kuviin sieltä suurennuslasista)

Kahdeskymmeneskolmas luukku

Tämän jutun pöllin sanomalehdestä. Semmoinen setä teki kommentoivia magneetteja ja ripotteli niitä Helsinkiin. Magneetteja se teki siksi, että on laitonta kiinnittää mitään pysyvästi omaan kaupunkiinsa. Magneetteja saa laittaa, koska ne on helppo laittaa roskiin.

Aika moni kuitenkin tykkää, että kaupungilla saa kyllä olla villejä juttuja laittomissa paikoissa laittomilla tavoilla. Aika moni näistäkin kuitenkin väittää, että sinne niiden kaupunkiin saisi tehdä vain kauniita asioita ja semmosiin paikkoihin kun nyt sattuu kullekkin katselijalle sopimaan.

No ettei kelleen menisi herne nenään niin tein magneetteja itsekin. Ja vein ne vielä mukanani, niin ei tule mitään nokan koputtamista.

Kahdeskymmenestoinen luukku

En oikein pidä siitä, mitä telkkarista tulee. Sieltä tulee paljon kaikenlaista ja se tulee nopeasti ja suoraan naamalle. Tuleehan sieltä toki kaikenlaista typerää, mitä en viitsi katsoa, mutta pahinta on tieto, joka saa pelkäämään. Kun joku kuolee ja maailma lohduttaa ajamalla panssarivaunun pihaan.

Tarvitsisin jotain pehmeää, jonka välistä pikkuhiljaa katsoa, mitä tapahtuu. Ihan vähän kerrallaan.

Kahdeskymmenesensimmäinen luukku

Tänään kävin kaupungilla taas humputtelemassa. Käveltiin kaverin kanssa käsikynkkää ja mietittiin semmoista, että talot on rakennettu kovin kovista aineista. Ja että olisipa kivaa, jos olisi hiukan jotain pehmeää niissä taloissa kanssa. Sitten ajateltiin, että virkattaisiin oikeen kunnolliset reunapitsit niihin taloihin. Ainakin niihin semmosiin, missä on pitkät nauhaikkunat tai -parvekkeet. Olisi niin söpöä. Semmoinen humputtelupäivä!

Kahdeskymmenes luukku

Viimeaikoina olen ollut erityisen huolissani omistamisesta. En haluaisi ostaa enää ikinä mitään, koska en halua ostaa tunteita ja lohdutusta ja merkkejä ja vastuuta. Haluan elää ihan toisenlaisten asioiden kautta.

Minulla on tavaroita, joita en välttämättä myöskään haluaisi omistaa ja joku muu varmasti ihan kamalasti haluaisi omistaa. En haluaisi myydä niitä, koska silloin joku joutuisi ostamaan ne.

Siksi ajattelin, että pitäisi luoda sellainen järjestelmä, millä voisi kotonaan ja päällään merkata esineitä sen mukaan, mitä niille haluaa tehdä. Merkkaamattomat asiat olisivat tietysti sellaisia, jotka ovat itselle tarpeellisia ja tärkeitä. Vaaleanpunaisella langalla voisi merkata semmoisia esineitä, joista kyllä tavallaan pitää, mutta joista olisi valmis luopumaan, jos joku pitäisi niistä enemmän kuin mitä itse sattuu pitämään. Punaisella voisi merkata kaikki ne asiat, joiden omistaminen on itselle oikeastaan ihan se ja sama ja joista luopuisi ihan mielellään, jos jollekin tulisi siitä parempi mieli.

(Klikkaamalla kuva tulee isommaksi, viimeisen kuvan (c) Juuso J)

Yhdeksästoista luukku

Tänään huomasin, että elämä on kulkenut yhdessä asiassa ohitseni. Nimittäin kahvipaketeissa. Vähän jokaisen käsityöihmisen kuuluu askarrella asioita kahvipaketeista ja minä olen odotellut kahvipaketti-ideaani vuositolkulla. Ne kun ovat niin ihania kiiltäviä kultaisia ja hopeisia kiiltäviä. Mutta mitä vielä! Nehän ovat nykyään kaikki hopeisia.

Ei siinä oikein muu auttanut kuin kääntää ajatukset kullasta hopeaksi. Ja nopeastipa sen unohti kullan kutsun.

Naamapaidat ovat vähän sellainen vitsaus elämässä mielestäni. Pidät vaikka jonkun ihanan poliitikon kuvaa siinä ja joku kertookin, että hän on innokas kakkukestien vihaaja. Tulee pettymyksiä ja typerää oloa ihan vaan siksi, että on pitänyt jonkun naamaa päällään. Siksi minusta kaikkien pitäisi pitää pelkästään omaa naamaa päällään. Jos sen naaman takaa luurankoja löytyy, ne on muutenkin pakko hyväksyä vaan.

 

Kahdeksastoista luukku

Tiedättekö, kun näissä kaikissa sosiaalisissa interneteissä voi liitää itseensä kaikkia hienoja ja kivoja juttuja ja ominaisuuksia? Niinkuin, että alkaa maapallon kaveriksi myspacessa ja sitten liittyy johonkin George Bushin vastaiseen ryhmään facebookissa.

Minusta meidän pitäisi alkaa tehdä niin myös täällä toisessa maailmassa. Kertoa Päiväkodille, että kyllä meillä on vähän ikävä. Ja maauimalalle, että talvellakin se on jonkun ajatuksissa. Ja kirjastossa jättää merkkinsä lempihyllylleen.